Maryam “Mellu” Abuzaid-Ryu

Maryam “Mellu” Abuzaid-Ryu on palestiinalais-korealaiseen perheeseen syntynyt kuusamolaiseksi identifioiva neiti. Tällä hetkellä Mellu tutustuu juuriinsa ja opiskelee korean kieltä Etelä-Korean Busanissa. Taiteilijana Mellu tarkastelee erilaisten kulttuurien ja tieteenalojen fuusioitumista ja yksilöiden henkistä kasvua. 

Teos 1: Taikakuulat (2004-)

Vuonna 2004 matkustimme perheen kanssa kesäksi sukulaisille Jordaniaan. Introvertin puoleisena, arabiaa taitamattomana ja ujona kymmenvuotiaana tyttönä vetäydyin usein omiin oloihin ja piirtelin. Siinä sivussa syntyi muutama mielikuvituskaveri, jotka hahmottuivat paperille ja saivat oman maailmansa. Lomien loputtua palasimme Kuusamoon. Koulut alkoivat ja aloin piirtämään “kavereistani” sarjakuvaa. Tuolloin käytin teroitettavaa lyijykynää, vaihtelevan laatuisia tulostuspapereita ja pyyhekumia. Parin vuoden aikana ehti syntyä 70 sivua sarjakuvaa ja yksi sivutarina. 

Animella, mangalla ja sarjakuvalla oli iso rooli perheemme arjessa ja me piirsimme menemään. Sarjakuvastani puhuttiin kotona ja sain siskoilta ja veljeltä fanitaidetta. Innostuin tästä ja tein Aku Ankka -lehden tyyliin lukija-arvoituksia joissa palkintona oli piirtämiäni minijulisteita. Tosin, lähes poikkeuksetta ainoa kilpailuihin osallistuja oli pikkuveljeni ^^’.

Päähenkilökaarti laajeni kolmesta viiteen hahmoon. Olin siinä 2005/2006 taitteessa keksinyt tarinalle juonenkaaren. Tarina oli saamassa fantasiaulottuvuuksia, joissa neljä kaverusta – Honsa, Heensa, Banjo ja Worde – nousivat mystisesti toiseen planeettaan. Siellä nelikko pääsi tutustumaan Kukkaplaneetan Liisaan, ja koti-ikävän iskiessä he alkoivat selvittää, kuinka pääsisivät takaisin kotiplaneetalleen Maahan. Näin he saivat kuulla legendan Taikakuulista, joiden avulla pystyi matkustamaan planeettojen välillä ja he alkoivat etsimään niitä. 

Tässä vaiheessa siirryin yläasteelle ja tämä tarina jäi sivuun. Sivuja olisi myös varmasti ehtinyt syntyä huomattavan paljon enemmän, ellei äitini olisi ehdottanut erästä asiaa, jonka vuoksi aloin työstämään toista sarjakuvaa…

Keskeneräinen sarjakuvani, “Taikakuulat”,  on henkilökohtaisesti merkittävin teokseni. Kun olen menettämässä uskoa omaan tekemiseeni tai meinaan unohtaa kuka olen, saatan tarttua tähän sarjakuvaan ja nauraa mahani kipeäksi. Rakastan näitä paperille ikuistettuja mielikuvituskavereitani, ja aika ajoin tulee mieleen joko jatkaa tai aloittaa tarina uudelleen. Yläasteella koitin jatkaa tarinaa, ja taisin jopa saada pari sivua piirrettyä. Lukiolaisena mietin tarinan uudelleen käsikirjoittamista (jotta tarinasta saisi johdonmukaisemman) ja piirtämistä (koska voi jösses kuinka ruudutus oli ajoittain täydellisen mahdotonta ja lukiolaisena olin  jo paljon parempi piirtäjä). No, kaikki uudet yritykset  vesittyivät muutamaan sivuun, ja näitä uusia aloituksia löytyy muutama. Nyt olen päätynyt tulokseen, että teos on täydellinen juuri keskeneräisenä, ja kunnioitan mielikuvituskaveruksiani ja heidän tarinaansa juuri sellaisina kuin ne ovat.

Kuvassa olevalla sivulla näytetään tapahtuma, jossa nämä neljä kaverusta nousevat kesken uniensa Kukkaplaneettaan. Pyydän, älkää kysykö kuinka ihminen voi nukkua keskellä merta. Minulla ei ole tähän vastausta, hahah.

Teos 2: Three Girls Club (2005-)

Mainitsin edellisessä tekstissäni, että äitini ehdotti minulle uutta konseptia, minkä vuoksi Taikakuulat jäi vähemmälle huomiolle. Saanen esitellä ensimmäisen englanninkielisen sarjakuvani: Three Girls Clubin. 

Kouluaikanani englannin opiskelu aloitettiin kolmannella luokalla. Minulle muodostui vastenmielisyys kieltä kohtaan: se oli vaikeaa, ääntämisessä ei ollut mitään johdonmukaisuutta eikä kotonani edes puhuttu englantia vaan suomea, saksaa, arabiaa ja koreaa. Katsoimme animea saksankielisiltä kanavilta (meillä oli satelliitti, hallelujah) ja englanninkielisissä sarjoissa oli suomenkieliset tekstitykset. Sen sijaan että olisin yrittänyt edes ymmärtää, miksi englannin opiskelu olisi tärkeää, odotin viidettä luokkaa voidakseni aloittaa saksan opiskelun. 

Perheeni yritti saada minua innostumaan englannista ja kun se ei näyttänyt onnistuvan, minulle tarjottiin erilaisia “porkkanoita”, jotta vaivautuisin opiskelemaan englantia. Asenteeni pisti opiskeluun vakavasti suhtautuvan perheeni varmasti koville. Isosisareni auttoivat minua sanakokeisiin valmistautumisessa ja vanhempani katsoivat läksyjeni perään.

Aloittaessani kuudennen luokan äitini ehdotti seuraavaa; kun kerran piirrät niin paljon sarjakuvia, mikset yhdistäisi harrastusta ja hyötyä ja piirtäisi sarjakuvaa englanniksi? Annoin ajatuksen kypsyä mielessäni ja siten uusia mielikuvituskavereita alkoi nukkumaanmenon aikaan ilmaantua verkkokalvoilleni. 

Tuolloin taikatytöt olivat kova juttu; minä, siskoni ja perhetuttumme tyttäret fanitimme Sailor Moonia ja jokainen tyttöjengissämme nimettiin jonkun Sailorin mukaan (minusta tuli Sailor Mercurius ihan näin sivuhuomautuksena). Ystäväni, joka taittaa kolmea kieltä äidinkielenään – suomea, saksaa ja arabiaa – seurasi minua tiiviimmin animea ja pysyi kärryillä milloin alkaa mikäkin uusi taikatyttösarja. Jos sain luvan, menin hänen luokseen ja katsoimme uusia taikatyttösarjoja arvaillen, mitä sarjassa tulisi tapahtumaan. Ei siis liene yllätys, että uusi sarjakuvani muodostui taikatyttöporukan ympärille. 

Päätin kokeilla tehdä värillistä sarjakuvaa. Isosiskoni esimerkin innoittamana olin opetellut luonnostelemaan ja tussaamaan. Työvälineiksi valikoitui tuttujen tulostuspaperin, lyijykynän ja pyyhekumin lisäksi värikynät ja saatavilla olevat mustat kuulakärkikynät. Kokeilin myös piirtää “manga-kokoon”, eli taitoin A4-paperin kahtia siten, että muodostui A5-aukeama. Näin jälkeenpäin kun katson sarjakuvaa, luulen saaneeni hahmosuunnitteluun innoituksen DoReMi-animesta ja ruudutukseen vaikutteita Arina Tanemuralta. 

Värittäen piirtämiseen kului huomattavan paljon enemmän aikaa, mutta päätin sinnikkäästi jatkaa valitsemallani tekniikalla. Tarina oli päässäni muodostunut loistavaksi, mikä motivoi minua jatkamaan piirtämistä. Äitini oli yllättynyt ja ylpeä siitä, että olin alkanut kiinnostua englannin kielestä enemmän. Tahdoin kuitenkin saada hahmoni keskustelemaan ja löysin itseni ajoittain vaikeista tilanteista, kun en tiennytkään kaikkia sanoja mitä tarvitsin – silloin englannin sanakirja tuli kovaan käyttöön.

Tarinassa seikkailee kolme tyttöä: Mira, joka pelkää eläimiä, Katja, joka on temperamenttinen Nintendo-friikki ja Carol, joka rakastaa kasveja mutta on ilkikurinen. Olen unohtanut, mitä itse tarinassa olisi pitänyt tapahtua, mutta muistan, että henkilöiden oli tarkoitus kasvaa ihmisinä saamiensa taikavoimien johdosta. Mira sai kyvyn keskustella eläinten kanssa, minkä vuoksi hänen oli voitettava pelkonsa eläimiä kohtaan. Katja sai kyvyn hallita sähköä ja tietoliikennettä, mutta voidakseen hallita sitä, hänen tuli oppia hillitsemään temperamenttiaan. Carol taas sai kyvyn ohjata kasveja, mutta hänen tuli oppia lempeäksi. 

En ehtinyt kovin pitkälle itse sarjakuvan piirtämisessä – sain piirrettyä luvun, jossa Mira saa taikavoimansa ja Katjan tarinan puoleenväliin, kun oli jo kuudennen luokan kevät ja koko sarjakuva alkoi hävettää. Siinä vilisi lukuisia kirjoitus- ja ilmaisuvirheitä ja tarina alkoi tuntua todella lapselliselta. Edelleen korvani punehtuvat ja minua alkaa nolottaa kun katson kyseistä sarjakuvaa, enkä kovin mielelläni sitä näytä, mutta kyseinen sarjakuva muistuttaa minua eräästä tärkeästä asiasta: Uuden oppiminen vaatii ajoittain PALJON vaivaa sekä rohkeutta myös uskaltaa epäonnistua.

Tästä teoksesta en ole erityisen ylpeä, mutta katson sitä lempeydellä ja lämmöllä. Vanhempani olivat suhteellisen vastaeronneet tuohon aikaan, kun aloitin piirtämään Three Girls Clubia, ja lämpimät muistot siitä, kun kävin äidin luona kylässä, tulvivat mieleen. 

Kuudes luokka alkoi olla paketissa ja jätin myös Three Girls Clubin taakseni. Koitin ajoittain kuvittaa hahmot uudelleen, mutten koskaan ajatellut palaavani itse tarinaan tai hahmoihin sen kummemmin – kasvoin jotenkin ulos taikatyttö-genrestä. 

Yläkoulu oli edessä muutoksineen, urheilu alkoi kiinnostaa enemmän ja aloitin freelancer-hommat Koillissanomilla. Sitten tulikin lukio, kilpaurheilu, valmistuminen, yliopisto ja monta kasvukipua, joista lisää seuraavan teoksen yhteydessä.

Ja ihan fun fact minusta: en edelleenkään perusta paljoa englannin kielestä, mutta se on kyllä ollut tosi näppärä kieli. Kaikille teille, jotka syystä tai toisesta ette tykkää englannista, ei ole pakko tykätä, mutta se on hyvä osata. Tsemppiä ❤

Kuvassa oleva aukeama on tarinan alkupäästä napattu näyte. Aukeamalla näkyy kolmen kaveruksen persoonat ja dynamiikka. Ruudutuksesta ja henkilöesittelyistä voinee myös huomata Arina Tanemuran vaikutusta… (kyllä, Arina Tanemura on yksi varhaisista esikuvistani <3) Aaaaa ja kuolen nolostumiseen, katsokaa noita kaikkia kirjoitus- ja ilmaisuvirheitä hahaha >w<

Teos 3: Nimetön (kenties vuonna 2017?)

Elämä tuli rankalla kädellä vastaan abivuotenani, kun ajoin autolla ojaan ja mursin niskani. Olin tuolloin matkalla Puolankaan taekwon-do -leirille tuore ajokortti taskussa. Onnekseni kyydissä ei ollut muita ja on ylipäänsä ihme, että selvisin hengissä ja toimintakykyisenä. Onnettomuus pisti pakkani uusiksi ja aloin pohtimaan elämän tarkoitusta ja merkitystä uudelleen. 

Koko peruskoulu- ja lukioajan kestävä kehitys oli nostettu pöydälle ja aloin kyseenalaistamaan taiteilijan ja liikunnanohjaajan uran merkittävyyttä. Tahdoin tehdä jotain, jolla “pelastaa maailmaa”. Kotonamme painotettiin paljon luonnontieteiden merkitystä, ja isosiskoni olivatkin aloittaneet jonkin matemaattis-luonnontieteellisen tutkinnon yliopistossa ja isoveljeni saanut paikan kemian laitokselta. Lienee siis arvattavissa, että aloin suunnata myös omaa katsettani siihen suuntaan. Löysin teknilliset korkeakoulut, hyvin pian Aalto-yliopiston ja diplomi-insinööri -nimikkeen. Hienolta kuulostaa! Aloin kiinnostumaan energian tuotannosta ja – jostain itsellenikin edelleen tuntemattomasta syystä – elektroniikka- ja sähkötekniikasta. Hain Aaltoon ja pariin muuhun teknilliseen korkeakouluun, koin monta motivaatiokatoa matkan varrella, mutta juuri ja juuri pääsin sisään. Niin aloitin elektroniikka- ja sähkötekniikan opinnot Aalto-yliopiston Sähkötekniikan korkeakoulussa vuoden 2012 syksyllä.

Kärsin tuolloinkin ailahtelevasta motivaatiosta, sairastuin kuukaudeksi sinnikkääseen flunssaan, tipuin kursseilta ja otin kevään 2013 taukoa. Rupesin keikkailemaan päiväkodeissa, liityin vapaaehtoistoimintaan ja tutustuin Suomen pääkaupunkiseutuun ja sen ihmisiin. Hain ulkomaille opiskelemaan kieliä. Päädyin kuitenkin lukuvuonna 2013-2014 opiskelemaan avoimessa yliopistossa kauppatieteitä ja myöhemmin jatkamaan tekniikan opintoja vaihtelevalla menestyksellä.

En kuitenkaan koskaan löytänyt avainta sille, kuinka “pelastaa maailma”; vaikka kehitetään entistä energiatehokkaampia ratkaisuja, kokonaiskulutus kaikkialla vain nousee. Yhtäkkiä sähköautot, uusiutuvat energiat ja “ekologinen teknologia” alkoi tuntua viherpesulta. Kokeilin markkinointitöitä, mutta jokin sisälläni soti annettuja toimeksiantoja vastaan – en kyennyt seisomaan kaikkien asiakkaiden tuotteiden takana, joita joko minä tai kollegani jouduimme markkinoimaan. 

Apokalyptinen sekasorto vallitsi sisälläni, koin muutaman traumaattisen ihmissuhteen ja sitä rataa, kunnes sitten hyvä ystäväni alkoi kysyä minua mukaan erilaisiin valokuvaus- ja mediapajoihin. Lähdin mukaan ja löysin Kokemusjakamon. Se on uusimaalaisille nuorille aikuisille suunnattu taho, joka tukee taiteellisen uran alkutaipaleilla. Aloin hengata siellä ja värit alkoivat palata takaisin elämääni.

Työstääkseni omaa dilemmaani siitä, mitä tahtoisin tehdä, kokeilin pitkästä aikaa piirtää sarjakuvaa. Tämän sivun piirsin luultavasti joskus niihin aikoihin, kun olin löytänyt Kokemusjakamon, eli olisiko 2017/2018. Puhuin tuolloin paljon siitä, etten kokenut insinöörimaailmaa enkä tekemääni myynti- ja markkinointityötä omakseni ja että tahdoin kertoa tarinoita. Tämä sarjakuva ei koskaan edennyt yhtä sivua pidemmälle, mutta joka kerta kun näen tämän sivun, pysähdyn miettimään ja tarkkailemaan itseäni. Missä olen, mitä teen? Teenkö nyt niitä asioita, joita tahdon tehdä ja joista saan rauhaa ja mielihyvää? Onko ympärilläni tarvitsemani tuki ja ihmiset?

Sarjakuva ei saanut itselleen otsikkoa eikä jatkoa paperilla, mutta se oli sysäys uusille sivuille elämässäni. Ja mitä useamman sivun käännän ja käänteen uskallan kohdata, sitä varmemmaksi tulen siitä, että maailma pystytään  “pelastamaan”: siihen tarvitaan meitä kaikkia ja eri tieteen- ja taiteenalojen fuusiota.

Valmistuin lopulta tekniikan kandidaatiksi keväällä 2019 ja lähdin opiskelemaan korean kieltä äitini synnyinmaahan, Etelä-Koreaan. Kieliopintojen jälkeen olisi tarkoitus muuttaa takaisin Suomeen ja jatkokouluttautua tai työllistyä. Ja tietysti tehdä sitä, mitä rakastan; kirjoittaa ja piirtää tarinoita! Itse asiassa työstän parhaillaan sarjakuvaa yhteen kilpailuun ja käsikirjoitan mm. fiktiivistä omaelämäkerrallista tarinaa ja historiallista fantasiakertomusta totuudesta ja jumaluudesta… Pyrin myös taltioimaan vanhempieni suullista perimätietoa, ja unelmanani on saattaa ne päivänvaloon. Järjestelen myös valokuvia Korea-kokemuksistani kertovaa kuvakirjaa varten jajaja… ideoita tulee niin paljon, että katsotaan ajan kanssa, mitä kaikkea saan synnytettyä maailmaan!

Lopuksi tahdon sanoa: iso kiitos tämän näyttelyn järjestäneille! Kiitos kun kutsuitte minut mukaan: on suuri kunnia ja ilo olla tässä näyttelyssä mukana. Kaikille teille, ihanat näyttelyvierailijat, tahdon sanoa: tehkää asioita, joista nautitte ja koette intohimoa. Paljon tsemppiä ja voimia näihin poikkeuksellisiin aikoihin! Ja kun taidetapahtumat tapahtuvat taas livenä, niin moikataan <3.