Taina Hakala

Taina Hakala tekee kuvataidetta sarjakuvien, kollaasien ja maalaustaiteen parissa.  Hakalan sarjakuvat käsittelevät monesti yksilön pyristelyä vapauteen yhteiskunnan tuputtamista roolimalleista ja odotuksista. Teemoina kulkevat perhearki, mielenterveys, kauneusihanteet sekä naisen paikka, – niin kotona, taidehistoriassa kuin yhteiskunnassa.

Parhaillaan Hakala työskentelee pitkän Helene Schjerfbeckistä kertovan albumin parissa.

Työnimi Rouva Raivohullu – hahmokehitelmä / strippihaaveita

Rouva Raivohullun hahmoa olen alunperin piirrellyt potiessani ahdistusta milloin minkäkin projektin aloittamisesta tai maaliin saattamisesta. Rouva Raivohullu on karrikoitu alter ego, stressaileva ja itsekäs taiteilija, joka ei osaa olla tässä maailmassa. Hän omaa hyvin rajallisen tunneskaalan, hän on joko yllättynyt (maailma ei toimi), raivona (maailma ei taaskaan toimi), tai luovan hybriksen vallassa. – Mikä tulee kuitenkin luultavasti johtamaan jonkin sortin katastrofiin.

Rouva Raivohullussa haluan kehitellä absurdia huumoria liioittelulla, tehdä hahmosta ominaisuuksiensa, uskomustensa ja maailman kanssa täysillä painivan tyypin.

Tämä – kuten moni muu idea – on saanut väistyä hyllyyn odottelemaan aikaa muiden, “vakavampien” projektien tieltä. Rouva Raivohullu ei suinkaan silti ole joutunut mappi Ö:hön vaan odottaa aikaansa, sillä kulmikas, inhimillisistä mutta liioitelluista heikkouksista ammentava huumori vähän Nina Hemmingssonin hengessä kutkuttaa edelleen. Ja sarjakuvamaailmaan mahtuisi hyvinkin muutama räväkkä ja sekoileva, erittäin epäkorrekti naishahmo lisää.

Avoinna on yhä onko Rouva Raivohullulla lapsia vai ei, valinta joka vaikuttaa käsiteltävien aiheiden ja tilanteiden skaalaan. 

Työnimi Lunastus

Lunastus on ensimmäinen loppuun asti piirtämäni, muutamaa sivua pidempi sarjakuva, 30+ sivua. Teos on saanut inspiraationsa ei niin harvinaisesta sota-aikana tapahtuneesta sattumuksesta, lapsikatraasta yhdellä on eri isä. Sukutarina, josta ei ole lopputulosta tarkempaa tietoa mietitytti itseäni jo lapsena. Mitä oletettavasti petetty aviomies ajatteli ja tunsi perhe-elämän jatkuessa? Antoiko hän anteeksi? Oliko hän onnellinen? Miten mies selviytyi asiasta, jonka kaikki saattoivat nähdä?
Pettävät aviomiehethän ovat olleet kulttuurituotteiden peruskauraa iät ja ajat, kirjallisuudessa, lauluissa, elokuvissa, ei mikään iso juttu, vain elämää, joka jatkuu naisen ehkä vähän itkiessä tai hyväksyessä tai ehkä jopa lähtiessä.

Mutta entä petetty mies, joka ei vain itke petollisen naisen perään bluesissaan, vaan nielee tai työstää asian ja jatkaa perhe-elämää yhteisön silmien alla? Mitään tietoa sukutarinan miehen tunteista ei ole, joten olin vapaa ja pakotettu samalla kertaa keksimään käänteet itse.
Olin tyytyväinen todistettuani itselleni että pystyn piirtämään pidemmän tarinan valmiiksi, mikä oli yksi syy ryhtyä hommaan. Kustantajaa en tarinalle kuitenkaan löytänyt, eikä aikaa sarjakuvan valmiiksi zineksi työstämiseen ole koskaan tuntunut löytyvän.

Lopulta ei kai myöskään tarpeeksi intohimoa, koska piirrosjälkeni on noista sivuista sittemmin kehittynyt ja katson tietysti sivuja sillä silmällä miten sen NYT piirtäisin. Mutta onko teos niin tärkeä että piirtäisin sen uudestaan? Ei ole vielä ollut, mielen päällä ovat aivan toiset työt. Vai pitäisikö se julkaista zinenä sellaisenaan? Ehkä, mutta äh, haluan julkaista asioita jotka näyttävät enemmän siltä mitä NYT teen! Joten tämä saa odottaa yhä.

Merkintöjä hullunmyllystä – elämän onnellisimmat vuodet?

Aloitin kunnolla sarjakuvien tekemisen, niin silppuista kuin se on ollutkin, vuonna 2008, ollessani 3 pienen lapsen äiti. Oman seesteisen varhaislapsuuden, äitiys- ja kotimyyttejä todellisuutena esittelevän kuvaston ja tarinoiden perusteella elämän onnellisimmiksi julistetut ja siten oletetut vuodet sisälsivät joukon yllättäviä lisämausteita.

Sen lisäksi että lapsista todella koki sanoinkuvaamattoman syvää onnea, noina pikkulapsien kanssa vietettyinä vuosina ehti kokea myös aivan tolkutonta väsymystä, järjettömän määrän tylsiä, päivästä toiseen toistuvia pakollisia, maailman radallaan pitäviä rutiineja ja bonuksena jäätävää yksinäisyyttä sekä ulkopuolisuuden tunnetta “aikuisten oikeasta maailmasta” jossa tehdään TÄRKEITÄ ASIOITA. – Eikä vain yritetä pitää jälkeläisiä hengissä, ehjinä, kohtuullisen puhtaina ja ruokittuina. (plus luomuporkkanasose, kestovaipat ja kielikylpy tietysti).

Halusin dokumentoida tätä todellisuutta, jota en nähnyt MISSÄÄN esitettynä. Jossain vaiheessa löysin sentään Ville Rannan Isi on vähän väsynyt ja Karri Laitisen Kafkan Tutti albumit joihin saatoin osin samaistua.

Halusin dokumentoida tätä todellisuutta, jota en nähnyt MISSÄÄN esitettynä.

Tässä näkyviin kuviin poimin niitä kevyempiä juttuja, synkempien fiilisten dokumentit jäivät tälläkin kertaa kansioonsa. En ole luopunut tavoitteestani tehdä näistä kokemuksistani julkaistavaa albumia, jossa käsittelisin sekä vanhemmuuden raskaita puolia että pikkulasten kanssa eläessä tapahtuvia hupaisia tilanteita. Lapsethan ovat armoitettuja tilannekoomikkoja, klassisia” outo tyyppi normaalissa maailmassa”-hahmoja, mistä seuraa yllättäviä käänteitä.
Näiden aiheiden työstäminen muistiinpanoista ja luonnoksista valmiiksi sarjakuvaksi on toistaiseksi tyssännyt osaltaan aineiston laajuuteen, sekä ratkaisemattomiin pohdintoihin miten paljon ja millä tavalla omaa perhe-elämää, vaikka vähän muunneltunakaan voi kuvata teoksessa. Miten käsitellä samassa paketissa omaa väsymystä ja ahdistusta sekä vanhemmuuden ihania puolia, maailman tutkimista niiden pienten ihmeiden kanssa?

Tavallaan koen myös syyllisyyttä (no tietenkin!), siitä että pinkka tätä materiaalia vain lojuu hyllyssä “odottavien” pinossa. Taiteilijan pitäisi kuitenkin kuulua aikaansa, käydä teoksillaan keskustelua NYT, eikä vain muistella joskus vuosikymmenien päästä kun maailma on jo muuttunut moneen kertaan.  Eli tämän projektin pitäisi varmaan valmistua siinä aikaikkunassa kun lapset ovat jo itsenäistyneet mutta itse en ole vielä täysin dementoitunut?